Uutiset

Oikeutetut odotukset ja haltijan vastuu tarkistaa asiakirjojen pätevyys: C-376/23, Baltic Container

Baltic Containerilla oli lupa lastata, purkaa ja varastoida tavaroita Riian sataman vapaa-alueella. Verohallinto oli hyväksynyt unionin tullikoodeksin 214 artiklassa tarkoitetut asiakirjat, joilla Baltic Container oli rekisteröinyt kyseiselle vapaa-alueelle siirretyt tavarat. Verotarkastuksessa kävi kuitenkin ilmi, että tietyt unionin tullikoodeksin 5 artiklan 24 kohdassa tarkoitetut muut kuin unionitavarat, tässä tapauksessa muoviset rottinkikorit, jotka olivat saapuneet meritse vapaa-alueelle kolmessa kontissa 2.10.2018, 18.12.2018 ja 15.1.2019, olivat poistuneet Riian vapaa-alueelta 2.10.2018, 18.12.2018 ja 17.1.2019 ilman, että oli sovellettu uutta tullimenettelyä. Näin ollen mitään erityistä vapaa-aluemenettelyä ei ollut päätetty. Verohallinto katsoi, että kyseiset tavarat oli poistettu tullivalvonnasta, mikä kyseisen viranomaisen mukaan synnytti Baltic Containerille unionin tullikoodeksin 79 artiklan mukaisen tullivelan. Näin ollen verohallinto määräsi päätöksellään Baltic Containerin maksamaan tuontitullit, arvonlisäveron ja viivästyssakot näiden kahden maksun osalta.

Kyseiset tavarat olivat lähteneet kyseiseltä vapaa-alueelta Genevessä 19.5.1956 allekirjoitetun kansainvälistä maanteiden tavaraliikennettä koskevaa sopimusta koskevan yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna 5.7.1996, mukaisesti. 1978 Genevessä 19.5.1956 tehdyn maanteiden tavaraliikennettä koskevan yleissopimuksen mukaisesti laadittujen kolmen rahtikirjan perusteella, joissa näiden tavaroiden tullioikeudellinen asema oli merkitty unionin tullikoodeksin 5 artiklan 23 kohdassa tarkoitettujen ”unionitavaroiden” kuvaamiseen käytetyllä merkillä ”C” ja jotka oli varustettu tullileimalla ja tullivirkailijan allekirjoituksella (jäljempänä CMR-rahtikirjat). Sen jälkeen, kun kyseiset tavarat olivat lähteneet kyseiseltä vapaa-alueelta, tulliviranomaiset kuitenkin havaitsivat, että heillä ei ollut hallussaan mitään asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että ne oli siirretty ”muiden kuin unionitavaroiden” tullioikeudellisesta asemasta ”unionitavaroiden” tullioikeudelliseen asemaan. CMR-rahtikirjaa voidaan käyttää todisteena unionitavaroiden tullioikeudellisesta asemasta vain sellaisten tavaroiden osalta, joilla on jo tämä asema, mutta ei sellaisten tavaroiden osalta, jotka saavat sen muutoksen seurauksena. Tällainen aseman muutos voidaan todistaa tulli-ilmoituksella, jossa mainitaan liikkumisen viitenumero (MRN), tai rahtikirjalla, jossa mainitaan myös tällaiselle tulli-ilmoitukselle annettu MRN-numero.

Yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että kun vapaa-aluemenettely oli päättynyt, ilmoittajalla olisi pitänyt olla MRN-numero, jolla kyseinen ilmoitus on yksilöity. Tuomioistuin viittasi kuitenkin delegoidun asetuksen (EU) 2015/2446 178 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdassa säädettyihin edellytyksiin ja totesi, että näissä säännöksissä edellytetään, että haltijan kirjanpidossa on oltava tiedot siitä, miten menettely saatettiin päätökseen, sekä tiedot tunnistettavista asiakirjoista, joihin tiedot sisältyvät, mutta niissä ei edellytetä, että kirjanpidossa olisi oltava MRN-numero. Tämän perusteella tuomioistuin katsoi, että kyseisissä säännöksissä ei velvoiteta luvanhaltijaa merkitsemään kirjanpitoonsa MRN-numeroa, jolla yksilöidään tulli-ilmoitus, jolla erityinen vapaa-aluemenettely päätettiin asettamalla kyseiset tavarat vapaaseen liikkeeseen luovutusta koskevaan tullimenettelyyn.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi lisäksi, että vaikka CMR-rahtikirjoissa, joissa on käsin kirjoitettu merkintä ”asema C”, jotka on vahvistettu tullileimalla ja jotka tullivirkailija on allekirjoittanut, todetaan, että kyseisten tavaroiden tullioikeudellinen asema on muuttunut ”muista kuin unionitavaroista” ”unionitavaroiksi”, näissä rahtikirjoissa ei ole riittävän täsmällisiä tietoja siitä, miten erityinen vapaa-aluemenettely on päättynyt. Näin ollen haltijan kirjanpito ei täytä delegoidun asetuksen 2015/2446 178 artiklan 1 kohdan b alakohdan toista vaatimusta, jonka mukaan kirjanpidon on sisällettävä tiedot siitä, miten kyseinen menettely on päätetty, eikä myöskään delegoidun asetuksen 2015/2446 178 artiklan 1 kohdan c alakohdan vaatimusta, jonka mukaan kirjanpidon on sisällettävä tiedot, joiden avulla voidaan yksilöidä kaikki vastaavaan menettelyn päättämiseen liittyvät asiakirjat.

Delegoidun asetuksen 178 artiklan 3 kohdan mukaan tulliviranomaiset voivat olla vaatimatta joitakin 178 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettyjä tietoja edellyttäen, että tämä ei vaikuta kielteisesti erityismenettelyn käytön tullivalvontaan ja -tarkastuksiin. Latvian tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, ovatko paikalliset viranomaiset luopuneet vaatimuksesta, jonka mukaan niiden on annettava tällaiset tiedot kirjanpidossaan. Jos näin on, tavaroiden haltija on täyttänyt kaikki velvollisuutensa.

Tuomioistuin vahvisti myös, että unionin tullikoodeksissa ei mainita erityistä velvollisuutta, jonka mukaan luvanhaltijan olisi tarkistettava sille toimitettujen asiakirjojen sisältämien tietojen ja muiden tietojen oikeellisuus. Toimijana haltijan on osoitettava vähimmäishuolellisuutta. Jos toimija ei kuitenkaan selvästi huomaa rahtikirjaa lukiessaan, että siinä on ilmeinen virhe, haltijaa ei voida moittia siitä, että hän ei ole tarkistanut tämän ilmoituksen oikeellisuutta. Säännöksissä ei edellytetä, että haltija tarkistaa merkintöjen oikeellisuuden.

Latvialaisen tuomioistuimen pyynnöstä yhteisöjen tuomioistuin päätti myös haltijan luottamuksensuojaa koskevasta oikeudesta sillä perusteella, että tulliviranomainen oli hyväksynyt ja allekirjoittanut CRM-asiakirjan. Luottamuksensuojan periaatteen osalta tuomioistuin viittasi sen velvoitteeseen, joka koskee kaikkia unionin oikeuden soveltamisesta vastaavia kansallisia viranomaisia (Sense Visuele Communicatie en Handel vof, C-36/21, 26 kohta ja oikeuskäytäntöviittaukset). Jokaisella on oikeus vedota luottamuksensuojan periaatteeseen. Tämä koskee myös tullilainsäädäntöä. Tällaisia odotuksia voidaan luoda täsmällisillä, ehdottomilla ja johdonmukaisilla tiedoilla, riippumatta niiden muodosta, jotka on saatu pätevistä ja luotettavista lähteistä. Sitä vastoin kukaan ei voi vedota luottamuksensuojan periaatteen loukkaamiseen, ellei hallinto ole antanut hänelle täsmällisiä vakuutuksia (ks. sitä vastoin asia C-541/20-C-555/20, Liettua ym. v. parlamentti ja neuvosto (liikkuvuuspaketti), kohta. 616). Lisäksi unionin oikeuden soveltamisesta vastaavan kansallisen viranomaisen menettely, joka on ristiriidassa unionin oikeuden tai sen nojalla annetun kansallisen oikeuden kanssa, ei voi luoda talouden toimijalle perusteltua luottamusta (ks. vastaavasti asia C-36/21, Sense Visuele Communicatie en Handel vof, kohdat. 27 ja 28 ja viitattu oikeuskäytäntö).

Tuomioistuin viittasi delegoidun asetuksen 2015/2446 178 artiklan 3 kohtaan ja totesi, että kyseisessä säännöksessä ei säädetä täsmällisistä yksityiskohtaisista säännöistä, joiden mukaisesti tulliviranomaiset voivat luopua tietyistä kyseisen artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyistä tiedoista. Näin ollen se vakiintunut hallinnollinen käytäntö, jonka mukaan se, että haltijan kirjanpitoon merkitään CMR-rahtikirjaan sisältyvät tiedot, jotka seuraavat kyseisten tavaroiden mukana niiden poistuessa vapaa-alueelta ja joihin liittyy maininta niiden tullioikeudellisesta asemasta, jotka on vahvistettu tullileimalla ja jotka tullivirkailija on allekirjoittanut, riittää erityisen tullimenettelyn päättämiseksi, ei ole delegoidun asetuksen 2015/2446 178 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan ja 3 kohdan vastainen. Näin ollen tällaisen käytännön yhteydessä haltija voi vedota perusteltuun luottamukseen siitä, että sen kirjanpito on delegoidun asetuksen 2015/2446 178 artiklan mukaista.

Tapauksen lopputulos on ymmärrettävä ja hyvin kohtuullinen tavaroiden haltijan kannalta, sillä se antaa vaikutelman, että tapaus ei ehkä johtunut haltijan huolimattomuudesta vaan mahdollisesti tulliviranomaisten omista toimista ja huolimattomuudesta, ainakin osittain, koska CMR-rahtikirja oli allekirjoitettu ja leimattu, kun tavarat poistuivat vapaa-alueelta, mikä osoitti, että tavarat olivat saaneet unionitavaroiden tullioikeudellisen aseman. Yhteisöjen tuomioistuin suojelee tätä luottamuksensuojan periaatteen perusteella.

Tapaus muistuttaa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä viime aikoina laajemmin esiin tulleita näkökohtia. Tuomioistuin on oikeuskäytännössään osoittanut joustavuutta erilaisten muodollisten edellytysten suhteen ja katsonut, että jos aineelliset edellytykset täyttyvät, muodollisia tekijöitä voidaan lieventää, jos voidaan muutoin osoittaa, että edellytykset täyttyvät. Näin on ollut esimerkiksi arvonlisäverotuksessa laskutusvaatimusten ja vähennysoikeuden osalta. Toisaalta väärinkäytösten lisääntyminen on saanut yhteisöjen tuomioistuimen tiukentamaan otettaan ja pitämään aiemmin muodollisina pidettyjä tekijöitä aineellisina tekijöinä, joista ei voida tinkiä.

Myös tässä tapauksessa tuomioistuin on mielestäni reagoinut hyvin ymmärtävästi ja myös ymmärrettävästi. Liian ymmärtävässä tulkinnassa on se ongelma, että se luo yleensä aivan uusia kysymyksiä ja ongelmia, jolloin aiemmin saavutetusta edusta tulee todellinen ongelma. Näin ollen selkeä ja täsmällinen lain soveltaminen on usein paras vaihtoehto. Jos laki on kohtuuton, on parempi muuttaa sitä kuin tulkita sitä joustavasti. Sanon tämän, vaikka tiedän, miten vaikeaa EU:n lainsäädännön muuttaminen on. Jos viranomainen on kuitenkin itse tehnyt virheen, sen on otettava vastuu virheestään ja korjattava se omasta aloitteestaan sen sijaan, että se syyttää elinkeinonharjoittajaa virheestään. Kuten unionin tuomioistuin toteaa, ”unionin oikeus ei ole esteenä sellaisen oikeusvoimaa koskevan kansallisen säännöksen soveltamiselle, jonka mukaan jäsenvaltion tuomioistuin on velvollinen mitätöimään unionin tullikoodeksin 79 artiklan nojalla haltijan tullivelan sillä perusteella, että kyseisen jäsenvaltion tuomioistuin, joka on toimivaltainen tutkimaan kyseiselle haltijalle samoista tullitoimista ja samoista syistä kuin ne, jotka johtivat kyseiseen velkaan, määrätyn hallinnollisen seuraamuksen laillisuuden, on todennut lainvoimaiseksi tulleessa tuomiossaan, että haltija ei ole laiminlyönyt unionin tullilainsäädännöstä johtuvia velvollisuuksiaan”.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran LawLive 6.2.2025: Op-Ed: “Legitimate Expectations and Holder’s Responsibility to verify the Validity of the Documentation: Case C-376/23, Baltic Container” – EU Law Live